Tuttava kertoi jääneensä haasteellisen työtilanteensa luuppiin. Loma lähestyi ja deadlinet paukkuivat. Päivät olivat jo valmiiksi pitkiä. Ja sitten kalenteriin napsahti vielä yksi palaverikutsu. Projektiin, joka oli jo käynnissä vaan jonka piti jatkua vasta lomien jälkeen. Silmissä sumeni, poskilihakset kiristyivät ja keuhkot tuntuivat painuvan kasaan.
Kokemuksesta tiesin, ettei hän sanonut mitään vaikka mielessään protestoikin tilannetta. Jos vanhat merkit paikkansa pitivät, hän osallistui palaveriin poissaolevana, vilkuillen hermostuneesti kelloaan ja rynnäten ovesta ulos ensimmäisessä mahdollisessa käänteessä.
Kahvikupposen ääressä puimme jälkikäteen tilannetta.
”Aikataulut eivät ole omissa käsissäni, projekti on toisen vetovastuulla, meidän odotetaan joustavan”… selityksiä tulvi hänen suustaan. Kysyin: ”Aikataulumuutos varmasti stressasi sinua. Kerroitko ettei ajankohta ollut sinulle paras mahdollinen?” ”No en”, tuli hölmistynyt vastaus. ”Olisitko voinut ehdottaa palaverin siirtoa, jotta voisit keskittyä asiaan kunnolla?” jatkoin. Tämä ei kuulemma ole tapana heidän työyhteisössään.
Kannustin opettelemaan jämäkkyyttä ja ilmaisemaan omia tarpeita rakentavalla tavalla. Harva kollega tai asiakaskaan kun on ajatustenlukija. Työn sujuvuuden kannalta tärkeistä asioista on opittava puhumaan, tilaisuuksia hioa taitoja löytyy kyllä yllin kyllin. Toimiminen vastoin omia periaatteita kun syö niin naista kuin miestäkin.
”Kumman sinä haluaisit: aidon kiinnostuksen asiaasi kohtaan vai puolittaisen läsnäolon?” Osui ja upposi.
Alkuperäisjulkaisu LinkedIn
Alkuperäisjulkaisu LinkedIn