Kauppalehdessä oli 13.8. kiinnostava juttu vilpittömistä ihmisistä. Se tarjosi kriteerit, joilla aidon ihmisen tunnistaa vaan jäin kaipaamaan keinoja, miten kehittyä vilpittömyydessä ja aitoudessa ‒ tunnetaitojen saralla. Jäinkin pohtimaan, että entäpä jos omaan napaan tuijottelu onkin se avain? Jutun mukaan vilpittömät ihmiset: … eivät yritä saada ihmisiä pitämään heistä… Linkittyy mielessäni itseohjautuvuuteen. Nykyään tunnistan omat vahvuuteni sekä kykenen myöntämään myös ne-ei-niin-ruusuiset -puoleni kuten tiukassa aikapaineessa vähäisestä ylimääräisestä äänestä herpaantuvan keskittymiskykyni sekä ärtymystä huokuvan puhetyylini. Itsensä hyväksyminen karvoineen päivineen on antanut tilaa työstää eniten harmittavia tapoja sen sijaan, että yrittäisin miellyttää kaikkia. … eivät tuomitse, ovat ennakkoluulottomia… Kummasti olen saanut etäisyyttä, kun kysyn: tekisinkö itse koskaan samalla tavalla? Tai mikä vielä pahempaa: missä yhteydessä olen itse toiminut näin? Onneksi ikä lisää armollisuutta ja harmaastakin alkaa erottaa paljon erilaisia, jopa kauniita sävyjä. Pyrin myös löytämään asioille ja tilanteille vaihtoehtoisen selityksen ensimmäisen mieleen juolahtavan tulkinnan sijaan. Savolaisessa tokaisussa ”suattaapi olla vaan suottaapihan tuo olla olemattakin” piileekin vinha perä. … eivät mieti liikaa muiden mielipiteitä ja seuraavat omia arvojaan ja periaatteitaan… Pakottaa kirkastamaan, mikä itselle on oikeasti tärkeätä ja miksi? Teenkö asioita sosiaalisen paineen vuoksi vai toteuttaakseni omaa tehtävääni. Oman tiensä kulkijoille tulee lunta tupaan varmasti, vaan senkin tuprutuksen kestää, kun tavoite on kirkkaana mielessä. … ovat anteliaita, jakavat tietouttaan ja ovat tiimipelaajia… Allekirjoitan, että jos ennen tieto oli valtaa, nykyisin valtaa on tiedon jakaminen. Opettelemista on siinä, kuinka laittaa hyvä kiertämään niin, ettei synny fiilistä, että yritän muuttaa toisia vaan että jokainen voi poimia ne ajatukset, jotka itseä puhuttelevat ja miettiä, miten niitä hyödyntää. … kohtelevat kaikkia kunnioituksella… Hyväksi testiksi olen havainnut kuunnella, miten puhun itsestäni, lähipiiristäni, yhteistyökumppaneista… ääneen ja mielessäni. Esimerkiksi aikanaan itsekin harrastamani kyynisyys on suurimmaksi osaksi karissut ja jos en löydä mitään rakentavaa sanottavaa, olen mieluummin vaiti. Ihmisten erilaisuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen monilla tasoilla on avannut täysin uusia maailmoja. … eivät motivoidu materiasta… Yrittäjyys on ollut tietoinen keino valita merkityksellinen työ, jossa näkee oikeasti tuloksia. Oivallus, palo ja innostus coachattavan tai valmennettavan silmissä ja äänessä lämmittää syvimmin. Tai itseni haastaminen niissä tilanteissa, kun oivallusta ei synny ja homma junnaa hetken paikallaan ‒ mitä uutta voisin kokeilla? Voittajafiilis, kun mahdottomalta tuntunut tehtävä on saatu ratkottua. … ovat luotettavia. He tarkoittavat sanomaansa ja pitävät lupauksensa. Meille suomalaisille sataa tästä kiitosta ‒ viimeksi heinäkuisella Euroopan turneellani. Luotettavuuden kanssa käsikynkkää kulkevat vastuullisuus ja rehellisyys. Jos joudun syömään sanani, on opittava kantamaan myös vastuu yrittämättä selittää asiaa itselle parhain päin tai laittamatta asiaa jonkun muun piikkiin. ”Mokasin, arvioin väärin… vastuu on minulla.” Helppoa ‒ ei todellakaan. Palkitsevaa ‒ kyllä. … ovat paksunahkaisia eivätkä ota liikaa itseensä toisten kritiikistä… Tässä riittää edelleen opettelemista. Kun on riittävän sinut itsensä kanssa, osaa poimia palautteista olennaisen, jättää ylitulkinnat tekemättä ja suhteuttaa asiat. … ovat valmiita laittamaan puhelimensa pois ja keskittävät täyden huomionsa keskusteluun… Itselläni puhelin on hoitanut kellon virkaa viimeiset 14 vuotta, joten en koe sen vilkaisua silloin tällöin haittavaana ‒ toki sanon tämän uusille tuttavuuksille myös ääneen. Aito kiinnostus toista kohtaan välittyy muutenkin. Katsekontaktista, äänensävystä, kysymyksistä ja tarkistamisesta, ymmärsinkö asian niin kuin toinen sen tarkoitti. Opettelua on sen sijaan vaatinut se, että esim. valmennuksissa osa haluaa tehdä muistiinpanot suoraan koneelleen. Aikanaan minun ja muiden osallistujien johtopäätös oli, että näitä tyyppejä ei kiinnosta lainkaan, mitä tilanteissa puhutaan, vaan he tiiraavat netistä kiinnostavampaa sisältöä. Onneksi tuli puheeksi! … eivät ole egon ajamia tai tee päätöksiä egonsa perusteella… Aiemmin tuli jankattua ‒ ja usein ‒ asiasta kun asiasta, koska omat ideat vaikuttivat toimivimmilta. Jos ei muuten, niin periaatteesta. Onneksi yhä useammin parhaimmat ratkaisut löydetään yhdessä ja toisten hienoista ideoista syttyy oikein kunnolla. Kiitollinen voin olla myös silloin, kun omasta mielestä paljastuu oikein mehukas, sokea kohta. Tieto lisää hetkellisesti tuskaa vaan mahdollistaa kehittymisen. Jonkun muun silmissä pieneltä näyttävä askel voi itselle olla kunnon loikka! … eivät ole tekopyhiä. He tekevät itse niin kuin opettavat. Tämä on edellyttänyt, että oppii myöntämään virheensä ja hyväksymään itsensä epätäydellisenä. Silloin kykenee näkemään armollisesti toisetkin. Onneksi joka päivä voi aloittaa alusta ja pyrkiä parempaan. … eivät kehuskele. He ovat itsevarmoja ja uskovat, että hyvät saavutukset puhuvat puolestaan. Tämän väitteen kanssa on kaksijakoiset fiilikset. Jos kehuskelu on katteetonta oman erinomaisuuden alleviivausta, kyllä. Mikäli itsevarmuus kumpuaa nöyrästä ylpeydestä, siitä että alkujärkytyksestä toivottuaan on saanut hankalatkin tilanteet ratkottua tai on oppinut omista epäonnistumisistaan, silloin kehuilla on paikkansa. — Aitous ja vilpittömyys kuplivat ihmisen sisältä. Minulle se on kykyä saada aito kontakti toiseen ihmiseen monelle tasolla yhtä aikaa. Se ei synny vippaskonsteilla vaan tutustumalla itseen ‒ kaikkiin ihaniin ja raadollisiinkin piirteisiin. Valitsemalla, missä asioissa haluaa vahvistua ja uudistua. Ja tekemällä töitä. Omaan napaan tuijottaminen ei tässä yhteydessä olekaan niin paha asia?
Alkuperäisjulkaisu LinkedIn